Miten niin media on rikki?

Jos olen jostain saanut viimeisten viikkojen aikana kuulla kritiikkiä, niin se on ollut väitteemme, että media on rikki. Olen vastannut sitä koskeviin kysymyksiin haastatteluissa ja yksityisviesteissä kollegoille. Kyllä, se on kärjistys. Ei, emme ole populistien asialla.

Olen perustellut väitettä – viimeksi podcastissamme ja TV1:n Ykkösaamussa – kritisoimalla median bisnesmalleja, jotka tuottavat valtavia määriä sisältöjä ja pyrkivät maksimoimaan klikkaukset. Tämä malli on rikki. Se tuottaa huonoa, tyhjänpäiväistä journalismia, joka heikentää koko alan uskottavuutta. Kysymys ei ole ainoastaan otsikoinnista, vaan kokonaiskuvan ja mittakaavan hämärtymisestä, jopa merkityskadosta.

Viime viikolla me kaikki median käyttäjät jouduimme todistamaan hyvin traagista ja räikeää esimerkkiä tästä. Maanantaina paljastui, että Espoon Henttaalla sunnuntai-iltana henkirikoksen uhrina kuollut mies on 29-vuotias ex-jääkiekkoilija Janne Puhakka. Uutinen oli koskettava ja surullinen.

Sitten harkintakyky petti. Analytiikka osoitti, että Puhakan kuolema vetää, joten mediat ajautuivat tuttuun julkaisukierteeseen: Ensin tapahtumasta kerrotaan olennaisimmat, varmistetut tiedot. Sitten seurataan jokaista rasahdusta tai pienintäkin uutta yksityiskohtaa ja uutisoidaan ne. Mennään paikan päälle, koputetaan naapurien oveen ja soitetaan henkirikoksen uhrin tuttaville. Julkaistaan julkkisten muistelot ja somereaktiot. Kysytään tutkijoilta ja kerrotaan, miten asia on ulkomailla huomioitu. Joku kirjoittaa analyysin ja kokonaisen työryhmän tehtävänä on paketoida tiedot jatkuvasti päivittyvään juttuun.

Parissa päivässä Helsingin Sanomat ja Yle julkaisivat aiheesta parikymmentä yksittäistä juttua, molemmat iltapäivälehdet vielä enemmän. Myönnän, että itse odotan tällaisissa tilanteissa enemmän niiltä uutismedioilta, jotka eivät edusta tabloidiperinnettä. Joskus eroja on kuitenkin vaikea nähdä.

Jopa perinteisistä perinteisimmässä eli Ylen tv-uutisten pääuutislähetyksessä rikos- ja oikeustoimittaja oli maanantaina kertomassa suorana siitä, mitä tapauksesta tiedetään. Keskiviikkona seurattiin suorana vangitsemisoikeudenkäyntiä (tai pikemminkin käräjäoikeuden käytäviä). Kaikki tämä alleviivasi verkossa vellonutta tässä ja nyt -tunnelmaa. Tuntuu banaalilta muistuttaa, että kyseessä oli ja on yksittäinen traaginen tapahtuma, ei minkään armeijan tekemä maahyökkäys tai suuren globaalin suurvallan vaalipäivä.

On selvää, että Puhakan epäilty murha on koskettanut ihmisiä. Puhakka oli ajankohtainen julkisuuden henkilö, joka oli antanut rohkeutta ja voimaa, ja jonka tekemisiä on seurattu vielä viime viikkoina tv-sarjassa Petolliset.

Olisiko Uusi Juttu siis kääntänyt selkänsä kaikelle tälle? Ei tietenkään. Todennäköisesti olisimme huomioineet tapahtuneen ja kertoneet olennaisimmat tiedot tiistain uutiskoosteessa. Maltillisesti, uhrin muistoa kunnioittaen.

Tätä syvemmälle tapaukseen ei olisi tarvinnut mennä, koska tämä julkiseksi paisutettu tragedia ei kerro juuri mitään meistä suomalaisista yhteisönä. Se ei kerro oikeastaan mitään laajempaa rikollisuudesta tai henkirikoksista. Se kertoo kovin vähän suomalaisesta lähisuhdeväkivallasta. Lähisuhdeväkivalta on Suomessa iso ja tärkeä kysymys, jota median tulisikin käsitellä – mutta ei poikkeuksellisen yksittäistapauksen yksityiskohdilla mässäillen.

Sen sijaan tapauksen uutisointi kertoo meistä toimittajista ja median kieroutuneesta markkinalogiikasta. Ansaintakriisin laukaisemasta vauhtisokeudesta, josta esimerkiksi Aurora Rämö Suomen Kuvalehdessä kirjoittaa. Tätä me tarkoitamme, kun sanomme, että media on rikki.

Näissä analytiikan ruokkimissa uutiskierteissä hämärtyy usein se, että lähes koko ruljanssi on median eli toimittajien itsensä tuottama. Iso osa hälyä on itse aiheutettua. Analytiikan sijaan toimitukset perustelevat päätöksiään Rämön mainitsemalla “yhteiskunnallisella merkittävyydellä” tai yleisön “oikeudella tietää”.

“Oikeus tietää” on journalistinen vakioperustelu, joka suojelee toimitusta siltä, että pysähdyttäisiin tarkastelemaan, millaisia valintoja toimituksen arjessa joka päivä tehdään. Sillä voi oikeutta vaikka minkälaisen tirkistelyn, äkkiväärät ja provosoivat mielipidekirjoitukset tai vaikka poliittisen ajojahdin.

Me Uudessa Jutussa olemme harkinneet vakavasti, onko tämä traaginen tapaus sellainen, jossa perustellunkin mediakritiikin esittäminen on tulkittavissa saman kierteen ruokkimiseksi. Sehän kuuluu uutistapahtuman luonteeseen, että lopuksi summataan, miten kaikki meni. (Näin ovat jo muutkin tehneet.) Nyt kun olen kuitenkin puhunut tapauksesta TV1:n Ykkösaamussa viime lauantaina, on luontevaa perustella näkökulmaamme pidemmin. On syytä osoittaa, että tälle kaikelle on vaihtoehtoja ja että me toimittajat kykenemme sen itsekin näkemään.